11. Kivikehä

No niin, päätin sitten laittaa vaihteeksi pätkäsen. Olkaapas hyvät. :) Ai joo ja pahoittelut taas kuvien vähyydestä.

Kivikehä

Sitä kesti jonkin aikaa, kunnes Kuura havahtui siihen, että kirkas auringonvalo osui hänen kasvoihinsa.

Milloin minä tulin ulos? Hän ihmetteli ja nousi silmiään siristellen istumaan. Kesti hetken, ennen kuin hän alkoi hahmottaa ympäristöään ja tajusi, ettei nyt todellakaan enää oltu siinä pienessä ummehtuneessa salahuoneessa.

”Missä minä oikein olen”, Kuura mutisi ja katseli ymmällään ympärilleen. Kaikkialla näkyi vain metsää silmän kantamattomiin. Vain tämä kivin ympäröity aukea oli puuton, joskin nurmikko ja siellä täällä kasvavat pensaat rehottivat hoitamattomina ja kivissä kasvoi siellä täällä paksu kerros sammalta.

Lopulta hän nousi istumaan ja ajatteli, että oli jotenkin siirtänyt heidät johonkin lähimetsään. Ehkäpä he löytäisivät takaisin kotiin, kunhan vain löytäisivät ensin tien.

”Andreas”, Kuura huhuili, muttei saanut vastausta. Oli hyvin hiljaista, itseasiassa liian hiljaista. Oliko tämä lähi metsikkö sittenkään. Olisihan tähän pitänyt kuulua ääni, joka aina kuului lähimmästä autotiestä, jolla aina oli liikettä.

Oliko nyt joku autoton päivä menossa? Kuura mietti ja tutkaili paikkaa hämmentyneenä ja nyt jo hivenen peloissaan. Ei hän mitään tällaista ollut suunnitellut. Taivas oli sininen ja yllättävän paljon kirkkaampi kuin ennen.

Olemmeko me kotona lainkaan, enhän minä tuonut meitä vahingossa jonkun ison metsän keskelle, hän mietti ja aikoi lähteä tutkimaan aluetta paremmin, kun hän näki jonkun liikkuvan kiviympyrään johtavan polun toisessa päässä.

”Hei”, Kuura hihkaisi, ajatellen, että ehkä se oli joku metsästysretkeilijä, joka voisi auttaa.

Mies ei vastannut, 'ehkei hän kuullut', Kuura ajatteli ja katseli lähestyvää miestä. Ensin hän ajatteli näkevänsä omiaan, mutta mitä lähemmäksi mies harppoi, sitä paremmin hän näki tämän vaatteet.

”Mitä ihmettä?”, Kuura sanoi hämillään, sillä mies oli kuin suoraan jokun fantasia leffan kuvauksista karannut. Yllään tällä oli hyvin likaiset ja paikatut keskiaikaiset vaatteet ja harteilla paksu villainen ja moneen kertaan paikattu viitta.

'Olisikohan hän jonkun kuvaustiimin jäsen?', Kuura pohti, 'tai ehkä joku roolipelaaja”, hän mietti, sillä mikä muukaan syy miehen asulle olisi voinut olla, 'ellei sitten', hän ajatteli, 'ei, ei se voi olla mahdollista', hän ajatteli ja tajusi itsekin miten naurettavalta koko ajatus tuntui.

Ei, sellaisia asioita tapahtui vain fantasiakirjallisuudessa, ei todellisuudessa, sen Kuurakin hyvin tiesi.

Hän alkoi silti olla hyvin huolissaaan, sillä kaikki tämä oli hyvin outoa. Metsä, keskiaikaiseen asuun pukeutunut mies ja Andreas joka tuntui kadonneen, kuin maan nielemänä.

Mies pysähtyi paikalleen ja jäi tuijottamaan tyttöä ihmeissään, sillä tällä oli hyvin oudot vaatteet päällään. Mistähän tyttö oli tullut, vai oliko tämä taas jotain noituutta, hän mietti, sillä tiesi, että tässä kiviympyrässä oli outoja voimia ja ennenkin oli tapahtunut kaikenlaista.

Hetken hän seisoi paikallaan, kunnes rohkaistui liikkumaan edemmäs, sillä ei tuota tyttöäkään voinut tuonne jättää, jos kyseessä nyt ei ollut mikään pahan noita-akan luoma harhakuva, hän ajatteli.

Tyttö olisi muuten hyvin pahassa pulassa jos Ronan löytäisi hänet täältä, sillä hän ei suvainnut kenenkään itseään alemman olennon koskettavan paikkaa edes varpaansa kärjelläkään. Moni poloinen oli jo päässyt hengestään kun oli koettanut onneaan ja oli joutunut tekemisiin Ronanin kanssa.

”Hei, osaatko auttaa minua. Olen eksyksissä, enkä tiedä missä minun ystäväni on”, Kuura sanoi ja toivoi, että mies ei olisi mikään sekopää, vaan auttaisi häntä.

Mies oli vaiti, mutta harppoi sitten edemmäksi ja nappasi Kuuraa kädestä, ”täällä ei ole turvallista, vien sinut pois täältä”, mies sanoi.

”Odota, minun ystäväni on täällä jossain, en vain tiedä missä. Itse asiassa en tiedä itsekään mikä tämä paikka on”, Kuura sanoi ja yritti pelästyneenä rimpuilla itsensä vapaaksi.

”Tämä on pyhä paikka, ei tänne saa ihan ketkä vain tulla”, mies vastasi, ”paras kun lähdetään heti”, hän jatkoi ja katseli hermostuneena ympärilleen.

”Joo, joo, mutta ei sinun tarvitse retuuttaa minua”, Kuura sanoi ja kiskaisi voimakkaammin ja sai kätensä vapaaksi. Tuo riuhtaisu yllätti miehenkin, joka hämmentyneenä päästi irti sillä seurauksella, että Kuura kaatui ruohikkoon.

Kuura purskahti itkuun, enemmän pelosta kuin kivusta ja se sai miehen hämmentymään entisestään. Mitään pahaa tämä ei tietenkään ollut tahtonut, mutta ei halunnut myöskään viipyä tässä paikassa yhtään kauempaa, kuin oli pakko.

”Anteeksi pikkutyttö”, mies sanoi kömpelösti ja auttoi Kuuran pystyyn, ”mutta on parempi lähteä täältä”, hän jatkoi ja vilkuili ympärilleen.

”En minä voi, johan minä sanoin, että minun ystäväni on täällä jossain”, Kuura sanoi itkuisella äänellä ja pyyhki silmiään.

”Ehkä voin sen verran odottaa, mutta parempi olisi lähteä. Tämän paikan aateliset eivät oikein tykkää, että ketä tahansa tulee tänne”, mies selitti ja katseli tyttöä lempeästi.

”Kiitos”, Kuura niiskutti ja yritti katsella ympärilleen, jos näkisi Andreasta, mutta tästä ei näkynyt vilaustakaan, ”Andreas!”, hän huusi, mutta vain kaiku vastasi hänelle, ”voi ei, tämä on minun syyni”, hän sanoi onnettomana.

”Miten sinä ja Andeasko se oli, jouduitte tänne?” Mies kysyi.

”Minä luin yhtä vanhaa kirjaa ja yhtäkkiä huoneen täytti valo ja sitten heräsin täällä”, Kuura kertoi totuudenmukaisesti ja arveli, että se mitä hän oli lukenut, oli ollut jonkinlainen loitsu.

”Se lienee jonkun noidan tekosia”, mies sanoi, muttei ehtinyt sen enempää jatkaa, kun kauempaa polulta alkoi kuulua kavioiden kumua, ”nyt mennään, tuo ei tiedä hyvää”, hän sanoi ja nappasi tytön syliinsä. Hän ehti piiloutua pensaikkoon Kuura mukanaan, juuri ennen kuin näkyviin tuli ratsu, jonka selässä istui ylvään näköinen hahmo.

”Kuka tuo on?”, Kuura kuiskasi.

”Ronan”, mies vastasi ja Kuura saattoi aistia tästä, ettei mies pitänyt tästä tulokkaasta lainkaan.

Tosin tuo ylväs oudon näköinen mies näytti selvästi siltä, kuin olisi ollut mielestään parempi kuin kukaan muu.

Mies laskeutui alas hevosensa selästä ja näytti etsivän jotain. Pian hänen katseensa osuikin johonkin, joka ei kuulunut maisemaan, nimittäin farkkujen peittämään jalkaan, joka pilkisti pensaan alta.

”Andreas, voi ei”, Kuura kuiskasi ja olisi juossut tämän luo, jos mies ei olisi estänyt.

”Ei”, mies sanoi ja pudisti päätään sen merkiksi, ”tuo on paha ja tappaa epäröimättä”, hän lisäsi.

”Mutta Andreas, häntä täytyy auttaa”, Kuura sanoi.

”Olen pahoillani, mutta me emme nyt voi mitään”, mies vastasi, ”meidän on vain odotettava, että Ronan lähtee pois”, hän lisäsi ja painautui tiukemmin pensaan kätköihin.

He eivät voineet muuta kuin katsella, miten Ronan asteli kohti puskaa, jossa Andreas makasi. Tämä oli lähes tulkoon pensaan peitossa, niin ettei ollut ihmekään, ettei Kuura ollut nähnyt tätä aukiolta käsin.

Ronan seisoi alallaan. Hän ennemminkin aisti pojan, kuin näki tämän. Tuossa oudossa pienessä muukalaisessa oli jotain oudon samankaltaista, kuin hänessä itsessään ja kuitenkin hän näytti enemmän noilta maalaistolloilta, hän mietti.

Hän halusi tietää, miten poika saattoi olla kuin hän ja kuitenkin näyttää tavalliselta köyhältä similtä. Uteliaisuus oli yhtä suurta kuin hänen raivonsa, sillä hän ei voinut hyväksyä sitä, että joku oli ehkä mennyt lisääntymään tavallisen simin kanssa ja tuottanut puolilajisen.

Mutta yhtä kaikki poika kiinnosti tai oikeammin tästä huokuva erityinen voima, joka tuntui olevan voimakaampaa kuin hänen omansa, vaikka hän oli puhdas rotunsa edustaja.

Hyvin tietoisena itsensä paremmuudesta, hän asteli suoraan pensaan luo, jonka alla Andreas yhä makasi. Hän ei tiennyt mitä pojalle oli tapahtunut, mutta mitä se sitten olikin ollut, oli vienyt tältä tajun.

Ehkä tiettyjä voimia tai kykyjä omaavat olivat herkempiä kuin tavalliset maan matoset, Ronan ajatteli ja tuhahti itsekseen.

Hän nosti pojan syliinsä ja kantoi hevosensa luo, missä hän paiskasi tämän hevosen selkään kuin jauhopussin, heilauttaen sen jälkeen itsensä pojan taakse ja karautti tiehensä.

Aukiolle jäi vain tuo omalaatuinen hiljaisuus, joka siellä tuntui vallitsevan aina. Kuura ja mies uskaltautuivat pois piilostaan ja katselivat vaiteliaina ympärilleen.

”Se vei Andreaksen, mitä me nyt tehdään?”, Kuura kysyi hämmentyneenä.

”Me menemme minun luokseni”, mies vastasi, sillä minne muualle hän tytön veisi, kun ei sitä tänne korpeenkaan voisi jättää yksikseen vaeltelemaan, varsinkin kun metsä kuhisi petoja öiseen aikaan.

”Sinun luoksesi?”, Kuura kysyi ja mietti, mitähän mies aikoi. Hieman pelottikin, mutta toisaalta mies ei kyllä vaikuttanut pahalta. Olihan häntä toki varoitettu menemästä vieraiden ihmisten mukaan, mutta nyt ei tainnut muuta vaihtoehtoa olla, sillä hänen oli pakko myöntää itselleenkin, ettei tämä tosiaankaan ollut enää kotikaupungissa, saati että oikeassa ajassakaan, vaan jossain kaukana menneisyydessä tai ehkä ihan jossain muualla, missä aika ja historia meni omia latujaan.

”Niin, minun vaimoni ehkä osaa auttaa sinua ja sitä paitsi hän ilahtuu saadessaan sinusta seuraa itselleen”, mies vastasi, ”unohdin tässä kaikessa hässäkässä esitellä itseni, minun nimeni on Tapio”, mies jatkoi.

”No, hyvä on”, Kuura myöntyi sillä tajusi kyllä, että parempi oli olla katto pään päällä, ehkä sitten myöhemmin voisi keksiä keinon, jolla päästä takaisin omaan aikaan ja kotiin, ”niin ja minäkin unohdin esitellä itseni, minä olen Kuura”, hän jatkoi.

”Kuura, siinäpä hauska nimi”, Tapio sanoi ja hymyntapainen häivähti hänen kasvoillaan.

”Millä me mennään teille?”, Kuura kysyi, sillä ei oikein tiennyt millä pelillä tähän maailman aikaan kuljettiin.

”Jalan, kun ei ole minulla hevosta”, Tapio vastasi.

”Hyvä on”, Kuura alistui, sillä eipä kai sitä muutakaan voinut kuin pistää töppöstä toisen eteen.

Kuura kyseli vielä jotain ja Tapio vastasi hänelle tyynen rauhallisesti, mitä Kuura ihmetteli, kun yleensä ihmiset tuntuivat hermostuvan hänen kyselytulvastaan ja käskivät olla hiljaa.

Isäkin yleensä käski olemaan hiljaa ja painumaan omaan huoneeseen. Ylipäätään tämä oli yleensä aika kärttyinen ja jopa äitikin pysytteli poissa tämän tieltä. Kuura tiesi kyllä, että isä ei aina ollut kovin kiltti äidille ja joskus löi tätä. Hän oli nähnyt mustelmia äitinsä iholla ja miten tämä yritti niitä peitellä.

Kuura vain ei tiennyt kenelle siitä olisi pitänyt sanoa ja ystävän vanhemmille hän ei ollut uskaltanut kertoa, kun jotenkin ymmärsi, ettei näillä ja isällä ollut erityisen lämpimät välit.

Lopulta kumpikin vaipui omaan hiljaisuuteensa. Kuura seurasi Tapiota, joka tuntui liikkuvan metsässä hyvin tottuneesti. Mutta kaipa sitä on pakko osatakin tai löytää itsensä pulasta, Kuura päätteli.

Matka tuntui pitkältä ja pian Kuuraa alkoi väsyttää ja kävelykin tuntua kovasti jaloissa, koskapa ei kaupunkilaistyttö ollut tottunut kulkemaan niin pitkiä matkoja jalan, kun bussilla ja autokyydilläkin pääsi.

Mitään hän ei kuitenkaan sanonut, sillä ei tohtinut häiritä moisella pikkuseikalla pelastajaansa. Lopulta Tapio huomasi, miten väsynyt tyttö oli ja päätti pysähtyä hetkeksi, että tyttö saisi hieman levättyä.

Hän kehotti tyttöä istahtamaan kivelle ja ojensi tälle vesileilin. Kuura istuutui ja otti leilin vastaan. Hän hörppäsi vettä ja yökkäsi, sillä se maistui pahalle. Ei niin kuin kotiin tuleva raikas vesijohtovesi, vaan kuin kauan seissyt vesi.

Mutta koska muutakaan ei ollut tarjolla, oli hänen pakko tyytyä siihen mitä sai.

”Kiitos paljon”, Kuura sanoi juotuaan ja ojensi leilin takaisin.

”Eipä mitään”, Tapio totesi tyynesti ja kaiveli laukustaan palan kuivattua lihaa ja vyötäisiltään puukon. Sillä hän vuoli muutamia suikaleita lihasta ja ojensi tytölle, ”ota pois, ei tämä ole myrkytettyä”, hän lisäsi, kun näki epäilevän ilmeen tytön kasvoilla.

Kuura otti epäröiden lihasuikaleet mieheltä ja pisti ensimmäisen suikaleen suuhunsa. Se oli hyvin suolaista. Suolaisempaa kuin se suolaliha jota hän oli kerran aikaisemmin maistanut. Hän ei silti halunnut olla epäkohtelias vaan söi napisematta suikaleet, vaikka suolaisuus ei ollutkaan hänen mieleensä.

”No niin, kohta voimme jatkaa”, Tapio sanoi, syötyään itsekin muutaman suikaleen ja laitettuaan lihan takaisin laukkuunsa, sekä puukkonsa takaisin tuppeen, ”en haluaisi jäädä tänne yöksi, isot pedot liikkuvat yöaikaan”, hän lisäsi, sillä ei todellakaan halunnut osua nokakkain suden tai karhun kanssa.

”Hyvä on”, Kuura sanoi ja päätti että yrittää jaksaa, sillä mitä ilmeisemmin hän ehkä sittenkin oli matkannut ajassa taaksepäin tai jotain sen tapaista ja oli nyt jossain jossa oli meneillään vielä keskiaika.

Tapio nyökäytti päätään hyväksyvästi, noustessaan jalkeille ja auttoi samalla tytönkin pystyyn, ”jaksatko nyt varmasti?” Hän varmisti vielä.

”Ehkä, en ole varma, mutta ainakin minä yritän”, Kuura vastasi.

”Hyvä on”, Tapio sanoi ja alkoi astella eteenpäin, Kuuran kompastellessa perässä.

Matka taittui yllättävän nopeaan ja Kuura yllätti jopa itsensä sitkeydellään ja päätti, että jos ja kun vielä pääsee kotiin hän kyllä näyttäisi muille, millainen sissi hän oikein oli.

Alkoi olla jo hämärää ja jossain puiden takana, kaukaisuudessa taivaanranta oli värjäytynyt kullan, purppuran, oranssin ja punaisen sävyillä, auringon hitaasti kadotessa horisontin taakse.

Pian puut harvenivat ja hämäryydestä huolimatta Kuura saattoi erottaa edessä tumman siluetin, joka kuului varsin ränsistyneelle talolle. 

Talon katto oli oljista ja talon seinät erikokoisista kivistä. Toisella sivulla törrötti röpelöinen piippu, josta kohosi tumma savu.

Mökin seinällä oli vain muutama hyvin pieni ikkuna. 'Ei saanut päästää kylmää sisälle', Kuura ajatteli ja muisteli mitä oli keskiajasta koulussa lukenut ja television dokumenteista nähnyt.

Täällä ei varmasti olisi nykyajan mukavuuksia, sellaisia asioita, joita keskiaikainen talonpoika osaisi arvostaa ja joita he pitäisivät mukavuuksina. Tosin aatelisilla ja kuninkaallisilla olisi tietysti niistäkin ne luksusversiot, Kuura hymähti ajatuksissaan.

Tapio työnsi auki kovaäänisesti nitisevän oven ja astui sisälle pieneen hyvin hämärästi valaistuun tupaan.

Kuura asteli perässä, mutta jäikin sitten arastellen ovelle, kun ei tiennyt, oliko Tapiolla ehkä paljonkin omia lapsia, kuten talonpojilla tuohon aikaan tapasi olla, kun ei ollut ehkäisyä.

”Joko sinä näin aikaisin tulit?”, kuului naisen ääni.

”Jo vain, Mielikki kultaseni”, Tapio vastasi, ”tuli pieni mutka matkaan”, hän sitten selitti, kun näki kysyvän ilmeen vaimonsa kasvoilla ja astahti vielä peremmälle, jolloin nainen saattoi nähdä ovensuuhun jääneen Kuuran.

”Vai mutkia matkaan”, Mielikki sanoi ja katsoi uteliaana Kuuraa, ”mistäs sinä tuon tytön oikein löysit ja miksi sinä hänet tänne toit”, nainen kysyi.

”Kivikehältä”, Tapio vastasi, ”hän ei ole täältä, enkä tiedä miten hänet saisi palautettua omiensa luokse, mutta en minä häntä sinnekään voinut jättää. Tiedäthän sinä, mitä Ronan olisi hänelle tehnyt, jos olisi sieltä löytänyt”, hän selitti ja kertoi myös mitä muuta oli tapahtunut.

”Vai että sellaista”, Mielikki sanoi ja katsoi ystävällisesti tyttöä, ”tule nyt sisälle sieltä, että ei pääse kylmä sisälle”, hän huomautti.

Kuura nyökäytti ja astui sisään, vetäen oven perästään kiinni. Se oli yllättävän raskas, mutta kaipa oven piti ollakin kestävä, ettei siitä ihan kuka tai mitä tahansa tulisi sisälle, hän päätteli ja uskaltautui astahtamaan edemmäksi.

”Mikäs sinun nimesi on tyttöseni?” Mielikki kysyi ja ohjasi Kuuran pirttipöydän luokse.

”Kuura”, Kuura vastasi kuuliaisesti, sillä käsitti että tähän maailman aikaan saattoi helposti saada korvatillikan jos sanoisi jotain väärin tai jättäisi tottelematta.

”Kuura, hieman epätavallinen nimi tuo on, mutta kaunis silti”, Mielikki sanoi hymyillen ja ojensi Kuuralle leipää, ”minä olen Mielikki”, hän esitteli itsensä, latoessaan muutakin evästä ja juotavaa pöytään.

”Öh... mukava tutustua”, Kuura sanoi epävarmana, kun ei tiennyt kuinka Mielikkiä olisi pitänyt puhutella.

”Oletpas sinä kohtelias”, Mielikki sanoi ja oli mielissään, sillä harvemmin kukaan viitsi käyttää aikaansa turhanpäiväisiin kohteliaisuuksiin.

”No kun en minä tiedä, että mitenkä minun pitäisi teitä puhutella, kun sieltä mistä minä tulen, meillä on ihan eri tavat tai siis no asiat ylipäätään erilailla kuin teillä täällä”, Kuura yritti selittää.

”Ei se mitään, minä opastan sinua”, Mielikki vastasi ja piti tytön rehellisyydestä, ”saat asua täällä sen aikaa, kunnes keksimme, että miten saamme sinut takaisin sinun oman perheesi luokse”, hän lupasi.

”Ja kuinka minä saan Andreaksen pelastettua Ronanin kynsistä”, Kuura muistutti.

Niin sitten Kuura jäi Tapion ja Mielikin luokse.

10. Piilosilla

No niin ja tässä sitten vielä toinenkin osa Mäntyniemien seikkailuita, olkaapa hyvät.
Edelleen pahoittelen mahdollista kuvien vähyyttä. Anteeksi.

***

Piilosilla

Eräänä sateisena päivänä Andreas ja Andromeda olivat kutsuneet kylään parhaat ystävänsä. Lapset leikkivät innoissaan yhdessä, kun Kuura sai päähänsä, että leikittäisiin piilosta. Leikkiä leikittiin sillä kertaa sisätiloissa, kun sateen vuoksi ei uloskaan voinut mennä.

Alya toivoi, että sade hellittäisi hieman, jotta saisi häädettyä kovaäänisen lapsikatraan ulos metelöimään, mutta toistaiseksi näytti siltä, ettei sade olisi lainkaan hellittämässä.

Kuului vain iloista naurua, hihitystä ja töminää, kun Kuura, Andreas, Andromeda ja Lumi painuivat etsimään piiloa, Pyryn jäädessä sovittuun paikkaan laskemaan sataan.

Andreas päätti katsoa, josko työhuoneesta löytyisi sopiva piilo, mutta hänen harmikseen myös Kuura oli saanut saman idean.

”Mä olin täällä ensin, etsi joku muu paikka”, Andreas sanoi ja antoi katseensa kiertää huonetta, joka oli täynnä antiikkisia huonekaluja.

”Niin, mutta tää oli mun idea. Etsi itse joku muu paikka”, Kuura vastasi napakasti takaisin.

”No piiloudutaan sitten yhdessä tänne”, Andreas sanoi sovitellen, sillä ei ollut koskaan ollut järin tappelunhaluinen.

”Hyvä on”, Kuura myöntyi ja etsi hänkin sopivaa piilopaikkaa, mutta huonekalut eivät vaikuttaneet sellaisilta, että erityisemmin toimisivat näköesteinä.

Andreas seisoi hetken paikallaan ja keksikin paikan, mutta myös Kuura oli äkännyt pienen sopivan paikan työpöydän alla ja tönäisi Andreasta niin, että tämä horjahti ja kaatui päin kirjahyllyä.

”Oho, miten siitä noin ontto ääni tuli?” Andreas ihmetteli, kömpiessään ylös lattialta ja nostellessaan samalla lattialle pudonneita opuksia, laittaakseen ne takaisin hyllylle.

”Katsotaan, jos sitä saisi liikutettua. Sen takanahan voi olla hyvä tila”, Kuura sanoi innoissaan.

”Kuura ei, mitäs jos me vahingossa kaadetaan tuo, äiti saa varmasti hepulin, jos me hajotetaan täällä jotain”, Andreas sanoi, sillä ajatus vihaisista vanhemmista ei tuntunut erityisen houkuttavalta.

”Ei me mitään hajoteta”, Kuura sanoi ja tarttui kaksin käsin kiinni kirjahyllyyn ja alkoi vetää sitä. Kirjahylly ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaan pysyi paikallaan, ”no jopa on tiukasti kiinni”, hän sanoi ja pyyhki pölyjä pois käsistään.

”No annetaan sen olla sitten ja painutaan piiloon, ennen kuin Pyry tulee”, Andreas sanoi helpottuneena ja luuli jo, että Kuura antaisi hyllyn olla.

”Hei mikä tää kirja on?” Kuura kysyi ja kurotti kättään kohti suurta, vanhaa ja pölyistä kirjaa, joka tuntui olevan hieman muita kirjoja ulompana rivissä. Kirjan selkämyksessä oli oudoilla kullatuilla kirjaimilla oleva teksti, jota kumpikaan ei osannut lukea.

”Ei hajuakaan, isä sanoi että kirjat ja hyllyt oli täällä jo silloin kun ne muutti tänne”, Andreas kertoi, ”isä kertoi, että tässä talossa asui kuulemma joskus vuosikymmeniä sitten joku hassahtanut professori tai joku semmoinen ja sitten yhtäkkiä se vain katosi”, hän jatkoi.

”Ooh, jännää”, Kuura hihkaisi onnessaan, sillä hän rakasti, jännitystarinoita ja dekkareita, sekä kauhutarinoita, ”katsotaan, mitä tuossa kirjassa lukee”, hän sanoi ja kurotti uudelleen kohti kirjaa. Hän saikin siitä otteen ja kiskaisi. Kirja kyllä liikkui ja hän luuli jo saaneensa sen, mutta kirja pysyi paikallaan, kuin se olisi jotenkin kiinnitetty sinne.

”Outoa”, Kuura sanoi ja kiskaisi kirjaa kaikin voimin, jolloin kirjahyllyn takaa kuului outoa ratinaa, natinaa ja paukkumista ja lähes samassa se heilahti kuin pyöröovi ja tönäisi lapset pimeään ummehtuneeseen tilaan sen takana.

Ennen kuin Andreas ja Kuura ehtivät tehdä mitään, hylly oli painunut tiiviisti takaisin paikalleen, eikä enää hievahtanutkaan.

”Onkohan tällä puolella samanlainen vipu, millä tuon saa auki?”, Andreas kysyi hieman peloissaan. Hän ei pitänyt tästä pimeästä tilasta, joka vaikutti ahtaalta.

”Varmasti, mutta annetaan sen olla nyt. Tämä on hyvä piilo. Pyry ei ikinä löydä meitä täältä”, Kuura hihitti tyytyväisenä.

”Niin no, mutta olisin kyllä tyytynyt työpöydän aluseenkin”, Andreas huomautti ja yritti arvailla, millaiseen tilaan he olivat joutuneet.

Hän haparoi pimeässä eteenpäin, kunnes jalka osui johonkin kiviseen ja hän kaatui, ”auh”, hän älähti.

”Mitä nyt?” Kuura kysyi, ”sattuiko sinuun?”

”Ei pahasti”, Andreas vastasi, ”taisin löytää taas jotain”, hän lisäsi tunnusteltuaan lattiaa käsin. Se mihin hän oli kompastunut, oli portaat, jotka tuntuivat johtavan jonnekin.

”Mennään katsomaan”, Kuura sanoi, sillä oli aina rakastanut salakäytäviä, joita dekkarit ja jännityskirjat vilisivät, mutta jollaisia hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ja nyt sellainen näytti olevan oikeasti olemassa.

”No, nopeasti sitten”, Andreas myöntyi ja mietti miksei ollut voinut pitää suutaan kiinni.

Lasten silmät alkoivat hiljalleen tottua pimeyteen, mutta siitä huolimatta, he etenivät varovaisesti kohti portaita, jotka Andreas oli vahingossa löytänyt. 

Myös ylös kipuaminen tapahtui varoen ja syvän hiljaisuuden vallassa, sillä kumpikaan heistä ei halunnut kompastua ja pudota alas.

Ylhäällä oli toinen huone, joka näytti olevan yhtä pimeä, kuin alhaalla oleva tila. Mutta kun he astuivat hieman edemmäksi, seinällä olevaan kynttilään syttyi valo.

”Sen täytyy olla jonkinlainen mekanismi, joka reagoi kun tänne tulee joku”, Kuura päätteli, sillä ei oikein uskonut että kyseessä olisi ollut taikuus. Ei sellaista ollut oikeasti, vain kirjoissa ja elokuvissa.

”Joo kai”, Andreas sanoi luonnottoman hiljaisella äänellä ja katseli varovaisesti ympärilleen, kynttilän hämärässä valossa.

”Nämä tavarat näyttää tosi vanhoilta ja siltä kuin olisivat kuuluneet velholle tai jollekin sellaiselle”, Kuura sanoi ja katseli suurelle puiselle pöydälle leviteltyjä esineitä. Näytti siltä kuin joku olisi ollut tekemässä jotain, mutta oli sitten päättänyt jättää sen kesken.

”Pikemminkin hullulle professorille tai alkemistille”, Anreas huomautti, sillä arveli että sellainen oli paljon lähempänä totuutta kuin joku velho. Ainakin historian kirjojen mukaan, hän ajatteli.

Kaikki oli jäänyt niille sijoilleen, kuin niiden omistajalle olisi tullut äkkiä kiire kesken kaiken. Tosin nyt noita esineitä peitti pölykerros ja nurkissa oli paksuja hämähäkinseittejä.

Andreas asteli epävarmana lähemmäksi pöytää, mutta ei uskaltanut koskea siellä oleviin kapistuksiin, sillä ei ollut varma mitä niistä seuraisi ja koska ei halunnut hajottaa niitä. Ties miten hauraita ne olivat, oltuaan täällä vuosikymmenien ajan, hän ajatteli.

Kuura taas tutkiskeli kaikkea pelottomasti, joskin oli kuitenkin varovainen, sillä tajusi kyllä, että esineet olivat hyvin vanhoja. Eniten häntä kiinnosti kirja, joka oli nostettu telineeseen. Se oli jäänyt auki, kuin joku olisi ollut sitä lukemassa.

Kuura katseli koukeroisia kirjaimia ja yritti tavata niitä, mutta se oli hidasta ja vaivalloista, sillä teksti oli hyvin vanhaa ja sellaista, mitä ei enää kouluissa opetettu.

Kuura oli niin innoissaan, että unohti Andreaksen ja alkoi tavata kirjan tekstiä ääneen. Mitä enemmän hän sai luettua, sitä enemmän alkoi tapahtua.

”Kuura. Ei. Lopeta heti se lukeminen. Jotain tapahtuu”, Andreas huusi, mutta liian myöhään, sillä sokaiseva valo täytti huoneen.

  

Korvissa humisi ja kaikki katosi ensin kirkkaaseen valoon ja sitten pimeyteen.

****

Mitä lapsille tapahtui ja minne he joutuivat, selviää seuraavassa osassa...

9. Uusi alku

Ihan ensin pahoitteluni siitä, ettei tässäkään osassa ole juurikaan kuvia.

***

Siinä he nyt olivat, Armaksen lapsuudenkodin pihamaalla, vapaina kuin taivaan linnut. Hetken he katselivat toisiaan hymyillen, hieman ehkä hämmentyneinä kaikesta tapahtuneesta, joka alkoi vain tuntua kaukaiselta, pahalta unelta.

”Mennään”, Armas sanoi ja otti Alyaa kädestä.

Nainen nyökkäsi ja antoi Armaksen vetää itsensä mukanaan sisälle. Hieman jännittikin kohdata Armaksen isää, johon hän ei ollut ehtinyt tutustua juuri lainkaan. No olihan tässä ollut kaikenlaista välissä, kuten opiskelu yliopistolla ja sitten tuo kaappaus.

”Minua jännittää”, Alya sanoi ja naurahti hermostuneesti.

”Ihan turhaan, isä on oikeasti tosi mukava tyyppi”, Armas sanoi totuudenmukaisesti.

”Uskon, varsinkin jos olet tullut häneen”, Alya sanoi, kun he pysähtyivät olohuoneeseen ja kiersi kätensä Armaksen ympärille, niin että kummankin katse kohtasi toisen.

Siinä he seisoivat toisiinsa kietoutuneina ja muun maailman unohtaneina, kun Otso asteli paikalle. Hän pysähtyi oviaukkoon ja katsoi nuoria hymyillen, kunnes rykäisi kevyesti ja sai nuoret muistamaan, etteivät olleet yksin.

”Öm... hei isä, tuota tässä on Alya”, Armas änkytti ja vei Alyaa hieman lähemmäksi isäänsä.

”Hauska tavata”, Otso sanoi huvittuneena ja ojensi kätensä nuorta naista kohti, ”vai tässä siis on nainen, joka vei poikani sydämen”, hän sanoi kevyesti vitsaillen.

”Niin no”, Alya mutisi ja punastui, ”se taisi olla vähän molemminpuolista”, hän lisäsi tarttuen miehen käteen ja puristi sitä ystävällisesti.

”Pidähän hyvä huoli siitä ja tervetuloa sukuun, sillä epäilemättä poikani on sinua jo kosinut”, Otso sanoi tyynesti ja antoi Alyalle ystävällisen halauksen.

Ei Otso ihan väärässä ollutkaan, sillä Alya ja Armas olivat olleet jo hyvin pitkään kihloissa ja olivat jo miettineet häitäkin, vaikkakin tilaisuus siihen oli aiemmin ollut hieman huono.

Nyt kun asiat olivat parhain päin, saattoivat he vihdoin ja viimein toteuttaa tämänkin unelman ja ehkä elää elämänsä onnellisina loppuun asti.

Loppu päivä ja ilta sujuivat hilpeissä merkeissä. Alyakin alkoi lopulta rentoutua ja huomasi, miten paljon isänsä kaltainen Armas oli. Ainakin tässä suvussa oli mukavia simejä, hän mietti ja hymyili onnellisena.

****

Päivät vierivät, vaihtuivat kuukausiksi ja lopulta tuli päivä, jolloin tanssittiin Alyan ja Armaksen häitä. Nuoripari oli kaunis ja onnellinen ja päivä ehdottoman täydellinen.

Jopa Alya oli onnellinen, vaikka olikin ensin hermoillut hääpukuaan, että oliko se hyvä ja tarpeeksi istuva. No olihan se ja hän oli häikäisevän kaunis, jopa Armas sen hänelle kertoi useampaan kertaan.

*****

Myöhemmin Armaksen isä hommasi uuden asunnon, sillä vanha alkoi tuntua ahtaalta ja muutenkin epäkäytännölliseltä ajatellen mahdollisesti tulevia jälkeläisiä. Uusi talo oli kivinen rakennus, joka hieman muistutti linnaa, minkä Armas ensimmäiseksi sanoi, kun he astuivat hoitamattomalle pihamaalle.

Talon oli kai aikaisemmin omistanut joku vähän hassahtanut tiedemies tai alkemistiksi hän oli kuulemma itseään tituleerannut, ennen kuin oli vuosikymmeniä sitten kadonnut jälkiä jättämättä.

Sittemmin talo oli ollut hänen sukulaisillaan, mutta he eivät siitä paljoakaan kostuneet, koska talon alkuperäinen omistaja ei ollut jättänyt perillisilleen mitään arvokasta, joten he päättivät pistää talon myyntiin halvalla, saadakseen edes jotain tuosta rötisköstä.

”Pientä pintaremonttia ja tuo on kuin uusi”, Armas sanoi iloisesti, sillä piti tästä talosta, vaikka se olikin aika pahasti rapistunut.

”Vai pientä”, Alya tuhahti ja katsoi tuoretta miestään vähemmän herttaisesti.

”Ajattele positiivisesti, tuon kokoisessa talossa on paljon huoneita ja paljon tilaa tehdä vaikka mitä”, Armas muistutti, katsoen vaimoaan paljon puhuvasti ja virnisti.

”Häpeä”, Alya naurahti, sillä ei halunnut pitkään mököttää ja oli hänenkin myönnettävä, ettei talo nyt niin pahalta näyttänyt, kuin olisi voinut. Ehkä talon omistajan sukulaiset olivat siellä käyneet kaikesta huolimatta ja pitäneet siitä huolta edes jollain lailla, vaikka vain joistain perusasioista, jos ei muusta.

”No niin, mennäänkö sisälle?”, Armas kysyi ja laittoi kätensä kahvalle.

”Mennään vain”, Alya vastasi ja pian pienen terassin täytti kauhea narina, joka lähti ruostuneista saranoista, Armaksen työntäessä raskaan oven auki.

Ääneti he astuivat sisälle suureen eteiseen ja totesivat sisällä näyttävän yllättävän siistiltä. Jopa joitain vanhoja huonekalujakin oli jätetty rakennukseen ja koska ne näyttivät hyvin vanhoilta ja antiikkisilta, päättivät he pitää ne. Jos ei muuta niin he voisivat ehkä yrittää myydä niitä johonkin antiikkiliikkeeseen tai keräilijöille, Armas mietti ja pyyhkäisi sormellaan erään pikkupöydän sileää pintaa, johon jäi jälki, sillä pölyjä ei kai oltu pyyhitty pitkiin aikoihin.

”Siivoamista taitaa riittää”, Armas totesi ja tiesi, että joutuisi töihin itsekin, sillä ei voisi kaikkea jättää pelkästään Alyan tai Otson harteille. Talo oli niin iso, että saattaisivat joutua pyytämään apuakin.

Alya oli mennyt edemmäksi ja oli jo käynyt katsomassa keittiötä ja ruokasalia. Ne olivat kovasti hänen mieleensä. Nyt hän oli olohuoneessa, joka sekin oli pölyn ja seittien peitossa. Lopulta hän työnsi erään oven auki ja totesi saapuneensa jonkinlaiseen työhuoneeseen.

Hän jäi ihmettelemään huoneen hyvin vanhahtavaa sisustusta ja hätkähti, kun Armas kosketti häntä hartialle.

”Katso tätä”, Alya sanoi ja astui sisemmäksi huoneeseen.

”On rojua kerrakseen. Noista kirjahyllyistä voisi luopua, mutta ne näyttävät siltä, että olisivat pultattu seinään kiinni, joten jääköön”, Armas sanoi ja asteli hyllyjen luo ja katseli sen sisältöä mietteliäänä, ”näistä kirjoista, ainakin osasta niistä, voisimme kyllä luopua, sillä osa on minullekin aivan uppooutoja ja jopa jollain sellaisella kielellä, jota minä en ymmärrä lainkaan”, hän lisäsi.

”Olet oikeassa kultaseni”, Alya myönsi, ”mennäänkö katsomaan, miltä yläkerrassa näyttää?”, hän kysyi ja rikkoi tuon oudon hiljaisen tunnelman, joka huoneessa oli vallinnut.

”Mennään vain”, Armas naurahti ja he jättivät huoneen, suunnaten yläkertaan. Siellä oli vain makuuhuoneita ja pari suurta kylpyhuonetta, jotka yhdistivät osan huoneista toisiinsa.

”Ainakin meillä on tilaa peuhata”, Armas kiusoitteli ja katseli vanhoja pölyisiä vuoteita, jotka olivat melkoisen isojakin.

”Armas”, Alya huudahti ja nauroi, ”häpeäisit. Eikö sinulla ole mitään muuta mielessäsi?”, hän jatkoi nauraen.

”Mitä muuta sitten pitäisi olla?” Armas kysyi ja veti Alyan lähelleen.

Alya ei vastannut, vaan katsoi miehensä komeita kasvoja hymyillen. Hän ei vaihtaisi näitä hetkiä mihinkään muuhun ja jos totta puhuttiin, samoilla suunnilla hänekin ajatukset kulkivat, kuin Armakselta. Se nyt oli sanomattakin selvää.

”Ota selvää”, Alya sanoi pehmeästi ja painoi huulensa Armaksen huulia vasten.

”Niin taidankin tehdä”, Armas naurahti hiljaa ja vastasi Alyan suudelmaan.

He kuhertelivat siinä vielä silloinkin, kun Otso saapui paikalle. Hänen rykäisynsä sai nuorenparin palaamaan takaisin maanpinnalle.

”Olisiko aika alkaa tehdä töitä, ehditte kuherrella myöhemminkin”, Otso naurahti, mutta muisti ajan, jolloin oli ollut aivan samanlainen oman rakkaansa kanssa. Niitä hetkiä oli ikävä ja hän toivoi, että voisi saada Mauran takaisin.

”Hyvä on isä”, Armas vastasi ja hymyili, mutta vakavoitui sitten nähtyään hymyn hiljalleen kaikkoavan isänsä kasvoilta. Hän ymmärsi kyllä isäänsä ja tiesi, että tämä kaipasi syvästi puolisoaan, sekä perhettään, josta Aatosta ja Armasta lukuunottamatta kaikki olivat kuolleet.

Aatos taas, no hänellä taisi olla kiirettä siellä missä hän nyt asui. Olihan tämä silloin tällöin ottanut yhteyttä ja lähettänyt kirjeitäkin, joista oli käynyt ilmi, ettei hänekään elämänsä ollut ollut helppoa. Opinnot tosin olivat sujuneet hyvin, mutta sitten muulla rintamalla oli ollut enemmän tai vähemmän hiljaista.

Yksi tyttöystävä oli kuulemma ollut, mutta juttu ei ollutkaan saanut tulta alleen ja oli lopulta kuivunut kokoon.

Vähän myöhemmin Aatos oli soittanut isälle ja kertonut valmistuneensa yliopistolta, sekä alkaneensa uudelleen seurustella, mutta uuden kumppanin kanssa. Isä oli tietenkin innostunut, eikä Aatos ollut saada puheenvuoroa isältä.

No olihan hän lopulta saanut sanottua väliin, että nainen, jonka kanssa hän nyt seurusteli oli häntä hieman vanhempi, mutta että he tulivat hyvin toimeen ja olivat jo muuttaneet yhteen.

Se ei kuitenkaan ollut vähentänyt isän intoa, vaan tämä oli onnitellut Aatosta sydämellisesti.

Nyttemmin oli jälleen ollut hiljaista, kaiketi Aatoksella oli paljon muuta puuhaa oman uransa ja suhteensa parissa, ettei ehtinyt tai muistanut soitella tai kirjoitella.

Toki isä oli kertonut Aatokselle, mitä kotopuolessa oli tapahtunut ja nytkin varmasti paloi halusta kertoa tästä vanhasta rötisköstä, Armas ajatteli ja hymyili.

Tosin voisi sitä jossain välissä ottaa yhteyttä veljeen ja jutella eräistä asioista, jotta tämä tietäisi neuvoa omaa jälkikasvuaan, sikäli mikäli sitä saisi, tuon voiman kanssa, joka tälläkin varmasti oli, vaikkakin visusti salassa muilta, sillä tuskinpa hän erilaisuutensa lisäksi muita ongelmia haluaisi.

”Armas”, Alya huhuili ja sai Armaksen heräämään ajatuksistaan.

”Niin, kultaseni?” Armas kysyi ja alkoi astella äänen suuntaan.

”Täällä olisi yksi isompi tila, missä voisit harjoitella tanssiasi”, Alya vastasi.

”Tanssia?” Armas kysyi ja halusi miltei heti puraista kieltään. Typerä, tietenkin Alya tarkoitti uraa ja suurta unelmaa, josta hän oli miltei koko sen ajan, mikä he olivat ehtineet olla yliopistolla, puhunut Alyalle, ”niin, joo se tanssiura”, hän lisäsi sitten, kun näki Alyan kysyvän naaman kurkistavan oven raosta.

”Minä jo luulin, että unohdit”, Alya kiusoitteli.

”No melkein unohdinkin”, Armas myönsi, ”olin ajatuksissani”, hän lisäsi nopeasti.

”Aha, vai ajatuksissasi”, Alya naurahti ja katosi takaisin huoneeseen, Armaksen seuratessa häntä.

Armas astui hämärään huoneeseen ja katseli sitä. Tällä hetkellä se oli lähes sisustamaton ja paksun pölyn peitossa ja nurkkia koristivat hämähäkin seitit.

”Hmm... tänne kyllä mahtuisi paljon muutakin kuin tanssiin tarvittavia välineitä”, Armas sanoi arvioiden huonetta, ”tästähän voisimme tehdä meidän makuuhuoneemme ja ne pienemmät voidaan ottaa käyttöön, jos ja kun me niitä tarvitsemme ja se yksi, no isä varmasti haluaa sen itselleen”, hän jatkoi.

”Miten vain”, Alya naurahti ja tutkaili huonetta, miettien sitä työmäärää, mikä vaadittaisiin, jotta siitä saisi asumiskelpoisen.

”Hyvä, ehkä olisi syytä ruveta töihin, mikäli haluamme joskus omatkin huonekalumme tänne”, Armas totesi, sillä näki itsekin ettei homma ollut mikään parin tunnin pikkujuttu, vaan veisi ainakin muutaman päivän.

****

Niin tuo kolmikko sitten ryhtyi töihin ja muutamia päiviä myöhemmin talo oli puhtoinen ja raikas, niin että he saattoiva kuljettaa omat huonekalunsa sinne ja järjestellä kaiken mielensä mukaan.

Kuten he olivat päättäneet useimmat talossa olleet huonekalut saivat jäädä, joitakin laitettiin myyntiin ja loput, jotka eivät kelvanneet mihinkään siirrettiin yhteen tornihuoneeseen, missä ne eivät olleet kenenkään tiellä.

Jokainen huone näytti nyt hyvältä ja niin uudet kuin vanhat huonekalut sopivat niihin hyvin ja saivat kokonaisuuden näyttämään hyvältä.

Ainoa jossa oli kokonaan alkuperäinen kalustus, oli olohuoneen vieressä oleva työhuone. Armas oli välillä aistivinaan jonkinlaista vetoa huoneessa, mutta ajatteli sen johtuvan joko vanhoista ikkunoista tai takasta, jota ei oltu käytetty aikoihin.

Talossa oli tosin useampikin takka ja he olivat kutsuneet asiantuntijan huoltamaan ne kaikki, sekä siivoamaan kertyneet noet ja roskat pois piipuista ihan siltä varalta, että he haluaisivat käyttää takkoja joskus.

Tosin joskus hänestä tuntui, että yhden kirjahyllyn kohdalla oli vähän viileää, mutta ajatteli sitten mielikuvituksen tekevän kepposia näin vanhassa talossa. Tuskin siellä mitään salakäytävää olisi, hän tuhahti ja unohti koko asian.

****

Elämä talossa asettui uomiinsa, Armas hankki itselleen töitä läheiseltä tanssikoululta, isän jatkaessa omaa uraansa läheisen sairaalan johtajana ja hieman myöhemmin Alya ilmoitti olevansa raskaana.

Armas oli tiedosta hyvin onnellinen ja mietti jo mielessään, että minkänäköisiä lapsista tulisi, sillä lapsi todennäköisesti kantaisi kolmea eri perimää, jotka siirtäisi tulevaisuudessa omille lapsilleen.

Alya jännitti myös samaa, sillä aika näyttäisi millainen lapsesta tulisi. Olisiko se kenties vihreä, sininen vai ihan tavallisen simin näköinen. No aika tuli ja pian odotus palkittiin.

Lapsi oli muutoin ihan normaalin näköinen, mutta oli perinyt äitinsä suipot korvat, sekä kauniit siniset silmät.

Ehkä tyttö saisi elää rauhassa kiusaajilta, Armas ajatteli ja katseli pientä kitisevää kääröä onnellisena.

Lisäksi tyttö sai nimekseen Andromeda, sillä nimi oli molemmista kaunis ja kertoi paikasta, josta Alyan äiti oli maahan tullut.

Noiden tapahtumien jälkeen Antero oli lopulta keskustellut perinpohjaisesti Lunan kanssa ja nyt he olivat yhdessä. Häätkin pidettiin, joskin aika pienimuotoisina ja vain Armas ja Alya perheineen kutsuttiin todistamaan tätä liittoa.

Myöhemmin pariskunnat vierailivat vuorotellen toistensa luona ja lisäksi Anterosta oli tehty Anrdomedan kummisetä.

Andromeda tietenkin tykkäsi kummisedästään ja oli aina kovin iloinen kun he olivat vierailulla, mikä näkyi erikoisena hivenen himmeänä loisteena tytön ympärillä.

Kun Andromeda oli parivuotias, sai hän veljen, joka sai nimen Andreas. 

Siitä meni jälleen pari vuotta ja perhe kasvoi taas yhdellä pojalla, joka nimettiin Aslaniksi. Kaikki lapset näyttivät normaalilta, paitsi silmistä ja korvista. Lisäksi Aslan oli ainoa, joka oli perinyt vaarinsa vaaleat hiukset.

Andromeda oli jo koulussa, kun Andreas aloitti esikoulua ja Aslan opetteli vasta kävelemään.

Otso sen sijaan ei juurikaan ehtinyt tutustua lapsenlapsiinsa, sillä ikä ja kova stressi töissä vaativat veronsa ja hän sai massiivisen sydänkohtauksen. Vaikka hän olikin sairaalassa töissä ja apu verrattain lähellä, ei siitä ollut apua, sillä hän oli ollut yksin työhuoneessa ja sihteeri löysi hänet sen verran myöhään, ettei mitään ollut enää tehtävissä.

Niinpä sitten Armas sai suruviestin sinä iltana. Murhemielin hän lähetti tiedon asiasta Aatokselle. Tämä vain ei päässyt hautajaisiin, mutta lähetti suruvalittelunsa.

Armas saattoi kuulla veljensä äänestä, että tämä suri menetystä yhtä paljon, kuin hänkin.

Tuo aika oli raskasta Armaksellekin, mutta hän jaksoi eteenpäin ja osaksi siinä auttoi Alya, joka oli koko ajan hänen rinnallaan ja tukenaan. Lisäksi lasten kasvatus vei osin huomion pois murheesta.

Armas oli nyt perheensä pää ja hoitaisi kaikki siihen liittyvät asiat. Hän ajatteli, että ehkä tulisi pidettyä enemmän yhteyttä Aatokseen, vaikka tällä tuntui olevan omat kiireensä niin uransa, kuin perheensä parissa, sillä oli häntäkin siunattu lapsikatraalla.

Helppoa tuo homma ei ollut, mutta hän ei sentään ollut yksin, sillä Alya oli koko ajan hänen tukenaan ja auttoi kotitöiden teossa niin paljon, kuin lasten kaitsemiselta suinkin ehti.

Andromeda aloitti jo kolmatta luokkaa, Andreaksen aloittaessa oman koulunsa. Vain Aslan oli vielä niin pieni, että oli kotihoidossa.

Alya katseli perhettään haikeana ja mietti miten nopeasti aika kuluikaan. Pian hänen pikkuiset, eivät enää olisi aivan niin pieniä. Alyaa hirvitti ajatella tulevaisuutta ja joskus hän maalaili kauhukuvia mielessään, jolloin Armas veti hänet lähelleen ja rauhoitteli, että hyvin kaikki menee ja lapsista kasvaa vielä hyviä, tasapainoisia aikuisia simejä.

Sen he tosin olivat opettaneet lapsilleen jo pienestä pitäen, että tiettyjä asioita ei esitelty julkisesti ja yksi niistä oli erityiset kyvyt, joita jokaisella oli ilmaantunut viimeistään siinä vaiheessa, kun olivat alkaneet opettelemaan kävelemistä ja puhumista.

Lapset olivat luvanneet olla käyttämättä kykyjään parhaansa mukaan, sillä ymmärsivät kyllä hyvin, etteivät muut simit ehkä ymmärtäisi sitä kunnolla ja ehkä jopa pelästyisivät tai jopa alkaisivat käyttäytyä vihamielisesti heitä kohtaan.

Koulu tuntui sujuvan hyvin ja kummallakin vanhemmalla lapsella oli muutamia ystäviä, jopa pari yhteistäkin.

Erään kerran Andromedan ja Andreaksen ystäviä jäi pidemmäksi aikaa ja Armas koki epämiellyttävän kohtaamisen henkilön kanssa, jota ei olisi halunnut enää ikinä tavata. Hän oli tosin tyytyväinen, ettei Alya ollut se, joka kävi oven avaamassa, koska siitä olisi tullut melkoinen kohtaus.

Kävi sitten ilmi, että pari lasten ystävistä, oli Henrin lapsia. Hän oli jättänyt opintonsa kesken ja muuttanut omilleen. Yvette oli seurannut perässä kiltisti, kuin hyvin koulutettu puudeli.

He olivat sitten virallistaneet liittonsa ja saaneet liudan lapsia. Sen Henri jätti sanomatta, että liitto ei ollut ihan niin onnellinen, kuin hän kertoi. Eivätkä hänen lapsetkaan sen puoleen olleet kertoneet mitään.

Armas ei kuitenkaan hennonut katkoa lasten ystävyyssuhteita, sillä eivät lapset olleet syyllisiä vanhempiensa tekoihin. Niin hän sitten antoi lastensa leikkiä ystäviensä kanssa ja käydä heillä välillä kyläilemässä.

Ihme kyllä, Henri tuntui olevan samaa mieltä, eikä estellyt lastensa touhuja. Armas oli tästä hieman yllättynyt, mutta piti viisaasti suunsa kiinni ja piti huolen niin omista, kuin Henrin lapsista, milloin he sattuivat olemaan kylässä.

Tuntui, kuin lapset olisivat viihtyneet hyvinkin paljon heillä, sillä enemmän he heidän talossaan leikkivät, kuin Henrin luona. Ehkä kaikki ei ollutkaan niin auvoisaa, kuin päältäpäin olisi voinut luulla, Armas mietti, mutta ei lopulta välittänyt miettiä asiaa sen enempää, sillä Henrin lapset kuitenkin tuntuivat olevan elämänhaluisia, iloisia ja uteliaita kuin lapsien kuuluikin, sekä mustelmat, että naarmut vaikuttivat ihan sellaisilta, mitä tulee kun lapset kolhivat itseään leikkiensä lomassa, eikä niitä tuntunut onneksi olevan mitään hälyttävää määrää, että olisi pitänyt huolestua.

Muussa tapauksessa hän olisi varmasti pitänyt Henrille hyvin pitkän ja vakavan puhuttelun, muistuttaakseen tätä, mitä olisi odotettavissa, jos hän alkaisi satuttaa lapsia, olivat ne omia tai ei.

***

Jatkoa seuraa pian...